Sain tämän haasteen Pohjanmaalta Eevireginalta Jokirannassa-blogista.
BLOGINI LÄHTÖKOHDAT
Blogini käynnistyi huhtikuussa 2010. Se on siis 5-vuotias. Ei kovin vanha, vaikka minusta tuntuu, että olen kirjoittanut sitä ikuisuuden. Olin lukenut tuolloin muutamia blogeja ja olin kovin viehättynyt niistä. Halusin sitten itsekin perustaa oman. Aiheeksi valitsin Vironperän. Toimin tuolloin Vironperän oppaana aina puolet vuodesta. Sitä ennen olimme viettäneet kesiä alatalossa jo 80-90 -luvun taitteesta asti, joten paikkaan oli vahvat tunnesiteet.
Alun perin Vironperä on ollut valtioneuvos Johannes Virolaisen koti.
Vironperästä tehtiin museo Johanneksen kuoltua. Hänen vaimonsa Kyllikki, joka on anoppini, asui vielä Vironperällä kun museotoimintaa alettiin pyörittää. Hän kuoli vuosi ennen blogini aloittamista. Tämän jälkeen Vironperä rakennuksineen on ollut perheemme hoidossa.
Yllä oleva valokuva on Kyllikin ja Johanneksen hääpäivänä otettu eli 16.5.1981.
Tämän kuvan Vironlaisen pariskunnasta on ottanut Pertti Salolainen yhteiseltä Marokon matkalta vuonna 1982.
BLOGIN KEHITYKSESTÄ
Alussa kirjoittelin enemmän Vironperän tapahtumista ja museotoiminnasta. Pikkuhiljaa olen kirjoittanut enemmän ja enemmän myös puutarhasta, joka on intohimoni. En kuitenkaan ole halunnut rajata tiukasti juttuja pelkästään kasveihin. Olen kertonut myös itseäni kiinnostavista asioista kuten matkoistani. Nyttemmin kirjoitan blogiin enää puutarhamatkoista, en muista.
Vironperän museo sulki ovensa 12:n vuoden jälkeen viime vuonna. Pikkuhiljaa puramme museota ja järjestelemme sitä perheemme käyttöön. Työ etenee kuitenkin todella hitaasti, koska useimmiten valitsen mieluummin ulkona työskentelyn. Talo on aivan täynnä tavaraa ja jokaisen esineen kohdalla pitää päättää, mitä teemme juuri tälle. Usein olemme eri mieltä asiasta mieheni kanssa ja asiaa pitää työstää pitkäänkin enenkuin yhteinen näkemys löytyy. Tavaraa on viety kaatopaikalle, osa siirretään navettaan ja osa ylätalon sivukkaisiin tai komeroihin. Osa kierrätetään alatoon. Näitä perkauskierroksia tulee olemaan useampia. Ja sitä mukaa, kun saamme taloa tyhjennettyä, lapset kantavat tavaraa sisään toisesta päästä. He tyhjentävät omia kotejaan omien lastensa tavaroiden tieltä. "Horror vacumi ensis" - "Tyhjä tila täyttyy".
Haasteen saa napata se, joka tuntee siihen itse vetoa.
SIinä teillä onkin puuhaa...siis tyhjentäisessä..:) Olen joskus mitettinytkin, että parhaan emännän on Vironperä saanut.... emännän, joka rakastaa purtarhaa....ja oletettavasti kaikkea vanhaa ja kaunista..:)
VastaaPoistaIrmastiina, tyhjentämistä siis riittää. Pidän vanhasta ja kauniista, mutta pidän myös uudesta. Uutta tänne ei kannata hankkia, kun tavaraa on jo ennestäänkin.
PoistaOlipa kiva tarina!
VastaaPoistaPirjo, kiva jos tykkäsit!
PoistaKiinnostavaa lukea blogisi alkamisesta. Onko tuossa ensimmäisessä kuvassa lampi, joki vai järvi? Yllätyin että noin lähellä taloa on vettä!
VastaaPoistaKaunis kuva laventelista. Meillä se on aina vain yhden kesän kukkija.
Muistan miten kerran nuoruudessani näin tyylikkään Kyllikki Virolaisen Helsingin rautatieasemalla. Hän kurvasi sinne parkkiin autollaan.
Eeviregina, vastasin haasteeseesi, vaikka vähän kestikin. Talon takana on ylälampi. Tuon viimeisen kuvan ikkunan vieressä on ovi, josta käydään laiturille.
PoistaMeillä laventeli on kukkinut jo monta vuotta. Tuohon olen kantanut hiekkaa tuonne laventelien alle. Ne eivät viihtyisi oikein savisessa maassa.
Todella kauniita kuvia! :)
VastaaPoistaMilla, mukavaa jos pidät niistä.
PoistaBlogitarinaasi oli kiva lukea, myös mukava, kun kerroit millä tavoin olet olen päätynyt Vironperän emännäksi.
VastaaPoistaOlen huomannut sen ajan kun olen blogiasi seurannut, miten suuri sydämenasia puutarha on sinulle. Kylä siellä kukoistaakin.
Aimarii, en muista olenko joskus aiemmmin kertonut näitä sukulaisuussuhteita, mutta tässä se nyt kävi päinsä luontevasti.
PoistaPuutarhassa kukoistaa aina välillä joku paikka. Joku paikka onkin sitten rempallaan. Pijha on suuri enkä kiihkeimpään kasvuaikaan aina ehti perässä.
Elämän kiertokulkua. Roudataan tavaraa paikasta toiseen, ja aina sille jokin kolo ja käyttö löytyy. Mielenkiintoinen tarina.
VastaaPoistaRiitta, juurikin niin, elämän kiertokulkua tämä on. Nyt se tuntuu olevan niin järkyttävän konkreettista.
PoistaKumpi säilyttääs ja kumpi heittääs pois? Meillä isäntä haluaas heittää kaikki "turhat" nii kauvas ku pippuri kasvaa ja mä oon kuulemma hamstraaja, mutta eihän sitä koskaa tiärä..... Siälä on varmasti palio oikeen aarteeta.
VastaaPoistaNavettapiika, meillä kylläkin isäntä haluaisi säilyttää kaikki niillä sijoillaan. Minä ahdistun helposti liiasta tavaramäärästä, enkä haluaisi asua museossa. Aarteita on varmaankin. Mitä se nyt itse kullekin sitten onkaan. Tosin isäntä vähentäisi kukkia radikaalisti. Minä taas kannan niitä lisää sisälle.
PoistaOn varmaan mielenkiintoista asua osana kulttuuriympäristöä ja historiaa, mutta on siinä haasteensakin. Meidän taloon tavaraa on kertynyt oman historiamme aikana, eikä se ole paljon. Silti välillä mietin, että voi meidän jälkikasvuparkaa, kun saa kaiken joskus setviä.
VastaaPoistaIhana tuo sinisten lasiesineiden kokoelma. Parhaimmillaan juuri ikkunan edessä.
Between, monia mieleenpainuvia hetkiä on vietetty ylätalossa vielä Kyllikin ja Johanneksen eläessä. Talo liittyy niin vahvasti muistoissani heihin, että purkaminen ei ole helppoa.
PoistaJälkikasvu saa sitten siivota edellisen sukupolven hankinnat, mutta saavat myös nauttia edellisten ponnistuksista.
Olipa mielenkiintoista! Minä kun en ole ihan tuota viittä vuotta ollut lukijanasi, niin en ollenkaan tiennyt Vironperänne historiasta. Nyt oli mielenkiintoista kuulla siitä ja uskon, että tulevat postaukset asettuvat kivasti tähän kontekstiin mielessäni.
VastaaPoistaPilvi, moni ei varmaankaan tiennyt tätä historiaa, joten varmaan ihan hyvä tätä välillä kirjoittaa auki.
PoistaHyvin kerroti blogisi tarinan vironperään liittyen. Mukavia muuttovaiheita sinne!
VastaaPoistaMummeli, kiitos kannustuksesta!
PoistaMenneen purkaminen ei ole helppo tehtävä.
VastaaPoistaEmme itse voineet ottaa isäni kuoleman jälkeen kaikkea hänelle kuuluneita tavaroita, joten niistä rakkaimpia laitettiin suvussa eteenpäin.Minulle tuli liikutuksesta itku, kun näin isälleni kuuluneen taulun ja kaapin ja mieheni sisaren kodissa, tuli niin voimakkasti isä mieleen.
Sussi, menneen purkaminen ei todellakaan ole helppoa.
PoistaHienoa, että suvusta löytyy henkilöitä, jotka haluavat isäsi jälkeenjääneitä tavaroita kotiinsa. Nykyisin kaupunkiasunnot tuntuvat olevan aika pieniä ja monet ihmiset pitävät väljyydestä. Kyllä näihin lapsuudenkodin tavaroihin on paljon tunteita sitoutunut.
Kiva tarina, kaunista sinistä.
VastaaPoistaHannele, siniset lasiesineet ovat kivoja minustakin. Ne saavat jäädä paikoilleen.
PoistaOlen käynyt retkellä Vironperällä ja olit ihana opas ja kerroit niin mielenkiintoisesti Vironperän historiasta, upeata että ehdin käydä siellä. Olen mielenkiinnolla seurannut blogiasi, itsekin olen intohimoinen puutarhaihminen. Kaikkea hyvää alkaneelle vuodelle Sinulle ja perheellesi! T. Sirpa
VastaaPoistaSirpa, en nyt kyllä ihan osaa yhdistää kasvojasi Vironperän kävijöihin. Minusta tuntuu hyvältä saada näin kaunista palautetta. Miksi et perustaisi sinäkin puutarhablogia jos olet intohimoinen puutarhaihminen! Toivon runsasta ja iloista puutarhavuotta Sinulle!
PoistaSurullista, että Jussin ja Kyllin lämmin avoimuus on nyt mennyttä. Mie vaa sanon et voi voi. Olispa jääny Kyllin keräilyaarteet ja Jussin kokoelmat vaa museon muotoon.
VastaaPoistaAnonyymi, rakkaista ihmisistä luopuminen on surullista.
PoistaJohanneksen toivomus oli, että Vironperällä pyöritetään jonkin aikaa museota ja sen jälkeen otetaan käyttöön omaksi kodiksi. Kunnioitamme hänen toivettaan.